Toivopajan tarinaa

Toivo. Ilman sitä päädymme ennen pitkää miettimään elämän järkevyyttä ja mielekkyyttä. Toivo tunteena saa meidät toimimaan silloinkin, kun meinaisimme lamaantua. Se on samalla ikään kuin kehon ja mielen yhteinen puolustusmekanismi, joka saa meidät jaksamaan edelleen (Hari, Riitta).

Itselleni toivo on osin mystinenkin asia; se on jotakin, mitä ei voi kahlita sanoihin, se on hyvin pitkälti tunne, joka majailee meissä kaikissa. Muistan taannoin lukioajoiltani lukeneeni (kurssia varten?) tsekkoslovakialaisen Alexander Duncekin muistelmia, joiden suomennoksen otsikko oli: "Viimeisenä kuolee toivo". Kliseinen fraasi, mutta se vaikuttaa todelta.  

Antiikin Kreikan jumalista Elpis jäi Pandoran lippaaseen, kun pahuus pakeni maailmaan. Rooman Spes on kuvattu vanhoissa rahoissa ja häntä palvottiin ahkerasti. Spes ei ollut suurieleisin jumala, vaan hänet melko eteerisenä poimimassa niittykukkia. Unikko oli yksi nimetyistä symboleista.

Huomaan yhä vahvemmin sekä pohtivani että toimivani itsetuhoisuuden parissa. Myös riippuvuushäiriöt voivat olla ns. hidasta itsetuhoa.  Masentuneen taas on vaikea nähdä toivoa tulevaisuudessa, joten hän on uponnut Spesin serkun Unen maailmaan. Toivo ei tuo mukanaan ihmeparanemisia, mutta se vahvistuu hyvässä työskentelyssä. Minun missioni on herätellä ja ylläpitää toivoa ja edesauttaa muutosta. Toivoon sisältyy nimittäin aina jokin ajatus muutoksesta.

Toivopaja -nimi pitää sisällään symboliikkaa ja toisaalta kuvaa yhtä suurimmista elämänvoimista. Paja viittaa siihen, että muutos ja toivo edellyttävät antautumista työskentelyyn, mutta kuten etusivulla lainaan R. Bachia, jokainen toive (toivo jostakin paremmasta) sisältää keinot ja voiman tehdä se todeksi. Isoimman työn tekee asiakas, minä tuen ja kuljen rinnalla - ja heijastan opaskartan paloista syntyvää kokonaisuutta takaisin.

Semper spes est -aina on toivoa!